COCO MONTOYA – Writing On The Wall
(Alligator AL/ALCD 5014)
Henry “Coco” Montoya on millä tahansa mittapuulla planeetan hienoimpia ja tyylikkäimpiä blues/bluesrockkitaristeja. Hän ei todellakaan ole mikään turhan tiluttelija eikä väkisin vinguttaja, vaan harkitseva, huolellinen ja äärimmäisen nautinnollinen kitaristi. Ja toisin kuin useimmat kollegansa, hän on aivan poikkeuksellisen sielukas ja hyvä-ääninen laulaja.
Montoyalla, 72, on vahva tausta. Kitaraoppinsa hän sai itsensä “jäämies” Albert Collinsin bändissä (itse asiassa hän aloitti Collinsin bändin rumpalina!) 1970-luvulla. Korkeakouluopinnot olivat vuorossa 1980-luvulla brittibluesin kummisedän John Mayallin Bluesbreakers-yhtyeessä, jossa hän soitti samaan aikaan toisen nousevan kitaristin Walter Troutin kanssa ja myöhemmin korvasi tämän.
Montoya ja Trout myös vierailivat yhdessä Suomessa, kun he soittivat Mayallin kanssa kaksi keikkaa Pori Jazzissa 1986. Näistä varsinkin sisätiloissa, Cotton Clubissa, soitettu iltakonsertti oli hieno, kun taas seuraavana päivänä Kirjurissa soitettu ulkoilmakeikka oli… no, keikka keskellä päivää ei aina ole tunnelmaltaan samanlainen. Vajaa parikymmentä vuotta myöhemmin, 2004, herrat esiintyivät omien kokoonpanojensa kanssa Puistobluesissa. Hyvät muistot siitäkin jäi.
Coco Montoyalla on 1990-luvun puolivälissä alkaneelta soolouraltaan takanaan jo todella laadukas diskografia, mutta sitäkin taustaa vasten uusin albumi “Writing On The Wall” on huippuonnistuminen. Levyä edelsi neljän vuoden studiotauko, mikä voi tuntua aika pitkältä, mutta ei sinänsä ole harvinaista Montoyan levytysuralla.
Edeltävällä levyllä “Coming In Hot” Montoyalla oli soittokumppaneina Phantom Blues Bandin (Taj Mahalin aiempi taustabändi) muusikoita, mm. nyttemmin jo edesmennyt kosketinsoittaja Mike Finnigan, kitaristi Johnny Lee Schell ja rumpali Tony Braunagel, joka myös tuotti levyn. Braunagel jatkaa edelleen tuottajana, mutta nyt Montoyan kanssa studiossa on hänen kiertuekokoonpanonsa, kosketinsoittaja Jeff Paris, basisti Nathan Brown ja rumpali Rena Beavers.
Avausbiisi I Was Wrong tekee heti selväksi pelin hengen; Montoyan voimakas vokalisointi yhdistyy makoisan muhevaan kitarointiin vastaan sanomattomalla tavalla. Ja tämä on tosiaan vasta alkua, lisää herkkua on luvassa.
Kitaravoittoisista biiseistä nousevat esiin hidas blues Stop, Lonnie Mack -laina tämän 1980-luvun “Strike Like Lightning” -albumilta, ja Bobby Blue Blandin jo 1950-luvun lopulla tulkitsema You Got Me (Where You Want Me), jossa saamme nauttia Montoyan ja vierailevan Ronnie Baker Brooksin kitaroiden vuoropuhelusta.
Levyn erikoisuus löytyy sekin lainaosastolta. Free-basisti Andy Fraserin 1970-luvun sävellys Be Good To Yourself tuntuu tässä seurassa jotenkin yllättävältä valinnalta, ainakin aluksi. Sen ovat aiemmin tulkinneet niinkin kovat laulajat kuin Frankie Miller ja Delbert McClinton, mutta kyllä Montoyankin väkevä veto kestää vertailun.
Albumin ainoa puhtaasti lauluvoittoinen biisi on Montoyan oma sävellys What Did I Say. Se tuo pitkän linjan fanille väistämättä mieleen miehen 2010 levyttämän albumin “I Want It All Back”. Se on voittopuolisesti vokalisointiin perustuva ja aivan liian vähiin jäävälle kitaranautiskelulle perustuva levy ja sellaisena poikkeus Montoyan uralla. Ei oma suosikkini.
Sävykäs laulaja Coco Montoya kyllä on, ja ikä on vain syventänyt hänen ääntään. Siitä saadaan hieno näyte Dave Steenin (säveltänyt aiemminkin Cocon Alligator-levyille) biisissä The Three Kings And Me. Nautinnollisen hidas after hours -luenta olisi ollut upea lopetus levylle, mutta jostakin syystä CD:lle on vielä otettu mukaan Natural Born Love Machine. Kuten jo nimestä voi päätellä, kappale voisi olla peräisin James Brownin ohjelmistosta. Mielestäni albumin ainoa harha-askel.
Harri Aalto
(julkaistu BN-numerossa 1/2024)
